Ulosottomiehen päiväkirjasta

 Jos haluat päästä tavaroistasi eroon ilman kiirettä, ehdotan että hommaat etanan. Nyt en tarkoita sellaista pientä ja limaista luonnonhylkiötä, jonka säälittävistä sarvista ihmiset uskovat pystyvänsä ennustamaan säätä. Tarkoitan suurta, jättiläiseksi kasvatettua, joka ahmii sisuksiinsa huonekaluja huolellisesti eikä jätä murun murua lattialle. Jättiläisetanasta on ollut minulle suuri apu työssäni. Myönnän että toisinaan häädön saaneet ihmiset pälyilevät kummissaan, kun tulen koputtelemaan heidän ovilleen isohkon apurini kanssa, joka jättää limajälkiä pihanurmelle ja lakatuille lattiapinnoille. Joskus he saattavat myös valittaa että olen myöhässä, aivan kuin heillä olisi kiire päätyä kodittomiksi. ”Aika on rahaa”, he saattavat mutista huultensa alta.

Henkilökohtaisesti en pidä kiireestä. Teen työni huolellisesti ja se on tärkeintä. Olen ollut tässä samassa asunnossa työkeikalla jo kuutisen vuotta. Katsellut kun etana rouskuttaa pianon jalkaa kuin koira luutaan. Toisinaan vaimo käy esittelemässä minulle tuoreita ryppyjä ja lapsia uudesta perheestään. Hän näyttää surulliselta. Joudun lohduttamaan häntä, sillä hän ei tunnu ymmärtävän korkeaa työmoraaliani.

Linja-auton renkaat liikehtivät levottomasti jäisellä tiellä. Tyttö herää isänsä yskintään, nostaa päänsä tämän rohisevalta rinnalta. Silminä tytöllä on kaksi paidannappia. Hän leväyttää kasvoilleen hymyntapaisen ja sanoo viereiselle matkustajalle: ”Isä tekee minusta nukkea, että pysyisin aina samannäköisenä.” Isän takista puuttuu kaksi nappia, sen alta liian ohut paita kohoaa ja laskee kylmästä. ”Isä vilustuu herkästi, koska sen takki ei pysy kunnolla kiinni.” Linja-auton renkaat liikehtivät levottomasti jäisellä tiellä, maan suola rummuttaa auton pohjaa, ennustaa tulevaa ja muistelee tapahtunutta onnettomuutta.

Kissoille

Sinulle jolla ei ole minulle muuta annettavaa kuin huonetovereiden likaisia salaisuuksia,

punon näistä auringonsäteistä lankakeriä kotini pölyisiin nurkkiin.

Pienenä näin jonkin elokuvan pankkiryöstöstä ja löysin kaverini kanssa ullakon pölyisistä kätköistä yhden mustan ja punaisen kommandohupun. Minä vedin mustan ryöstäjännaamion ylleni, jonka suunreiästä pieni lapsenpääni melkein pujahti läpi. Kaverini joutui tyytymään punaiseen, mikä ei juuri eronnut hänen punakoista kasvonpiirteistä muutenkaan. Lähikaupan kassalla osoitin uhkaavasti tuttua naismyyjää nallipyssyllä ja huusin: ”711, tämä on ryöstö!” Numero oli vanhempieni tilinumero. Kai minä siinä tilanteessa ajattelin että parempi sanoa jotain vakuuttavaa, ettei myyjä erehtyisi luulemaan meitä etelän herroiksi, vaan kovanaamaisiksi paikallisiksi joille ei kannata ryppyillä. Harmikseni myyjä ei vaikuttanut pelkäävän lainkaan, huulipunan maalaamat huulet avautuivat sen sijaan röhönauruun, mikä luultavasti tarkoitti sitä että hän nimenomaan erehtyi luulemaan minua ja kaveriani etelän herroiksi. Kun mietin miten voittaisin tilanteen puolelleni, joku toinen naurava laski kätensä olkapäälleni. Veljeni Pekka seisoi takanani. Hän vaikutti äärimmäisen huvittuneelta ja pyysi minua laittamaan nallipyssyn piiloon ja ottamaan kommandohupun päästäni. Olin aivan kauhuissani tilanteesta ja kielsin Pekkaa sanomasta mitään vanhemmilleni. Sanoin hänelle: ”Jos kerrot niin isä ja äiti myyvät minut mustalaisille.”

Vuosien jälkeen olen useamman kerran muistellut tapahtunutta sinun haudallasi Pekka. Sitä miten paljon arvostin sitä, että et koskaan kertonut tapahtuneesta niin kuin pyysin. Muistellut taivaan sinisen avannon alla, jonka pilvien päälle sinä kömmit suojaan maan vetovoimalta.

Minulle kerrottiin ihmisten väkivaltaisesta luonteesta,

verenhimosta ja huonosta itsetunnosta.

Minulle kerrottiin tämä kun join olutta puistossa

päästäisparvi nahisteli saarnan aikana, nokkivat

sulkia toistensa siivistä, repivät heikoimmilta päitä irti.

Nokat narskuivat jalkojeni alla kuin luonnon rikottu huilu

ja minulle kerrottiin ihmisten väkivaltaisesta luonteesta.

Kerran hämärän väsyttämältä metsätieltä löysin rusakon, joka oli jäänyt auton alle. Sen turkki oli kulottuneen ruohon sävyistä ja pieni ruumis oli vääntynyt hymyksi. Toiselta puolelta katsottuna surun kaareksi. Kuin toteemin monet kasvot.

Rakas Jaska, olen pahoillani siitä mitä sinulle tapahtui. Ehkä pidät minua hulluna kun vieläkin muistelen tätä, mutta en voi olla ajattelematta sitä yhtä kesäistä päivää, kun sinun elämäsi otti harppauksia huonompaan suuntaan. En tiedä muistatko siitä päivästä juuri mitään. Siitä kun istuimme joenvarren kallioilla pikkupoikina ja joimme laimeinta siideriä mitä olimme löytäneet kaupasta. Minä muistan ehkä liikaakin. Muistan linnunpääkallon, jonka isäsi oli antanut sinulle kaulakoruksi. Muistan kuinka yö näytti imeytyneen kahteen linnun silmäkuoppaan vaikka ulkona oli muuten niin valoisaa, auringon hiutaleita virtaavan veden pinnalla. Toisille kavereillemme se oli pelkkä linnunpääkallo, minullekin silloin. Mutta nykyään en voi olla ajattelematta että kaulakorusi oli pikemminkin sielu, sinun sielusi, vaikka en edes tiennyt mitä sellainen sana tarkoittaa. Ehkä muistat meidän luokan tytöt, jotka istuivat vastapäisillä kallioilla. Ehkä muistat sen kun yritit tehdä heihin vaikutuksen kusemalla tyhjän siideripullon sisään ja juomalla virtsan alas ykkösellä. Sen jälkeen menit uimaan joen kohtaan jossa ei virrannut niin voimakkaasti. Jätit linnunpääkallon rantakallioille, ettei se katoaisi vedessä. Me nauroimme muiden tyyppien kanssa sille että olit juonut omaa kustasi ja kaiken sen hauskuuden yhteydessä polkaisin vahingossa jalallani kaulakorusi päälle. Ohut luumassa murtui hikiseen kantapäähäni kuin hilse, eikä rikkoutumisesta kuulunut hädin tuskin ääntäkään. Kun huomasit rikkoutuneen kaulakorun, hyökkäsit raivoissasi kimppuuni ja me könysimme pitkin kivikkoa ja kaverimme muodostivat väkivaltaa janoavan piirin ympärillemme ja huusivat samaan tahtiin: ”Verta! Verta! Verta!” Saman kuukauden aikana kummatkin isovanhempasi kuolivat, perheesi koira jäi auton alle ja isäsi yritti itsemurhaa, mutta hyppäsi kännipäissään ohi joen ja neliraaja halvaantui. Lohtupalkinnoksi perheesi sai kuulemma lahjaksi astianpesukoneen, kun äitisi myi tragedian aikakausilehdelle.

      Kirjoitan tämän kirjeen sinulle kaikkien näiden vuosien jälkeen siksi, koska tänään eräs asia muistutti minua tapahtuneesta. Ohitseni käveli vanha mummo, joka oli pukeutunut helteestä huolimatta pitkään kokovartalotakkiin. Mummon oudossa pukuvalinnassa oli jotain silmiinpistävää ja seurasin katseellani häntä. Yhtäkkiä mummon hihasta vilahti ulos hiiri. Se kiipesi mummon olalle ja tämä silitti pörröistä turkkia suuren kiintymyksen elkein. Hiiri laskeutui takkia pitkin katutasolle ja kipitti vanhuksen edellä ihmisvilinässä. Mutta kun eräs vastaantuleva poika huomasi hiiren, tämä liiskasi sen jalallaan kuoliaaksi, nauraa käkätti ja pakeni kavereidensa kanssa juuri lähtevään raitiovaunuun. Mummo lysähti polvilleen hiiren eteen ja alkoi itkeä, nosti sen käsiinsä ja pyyhki syljellä verta pakokaasujen tahraamalta turkilta.  Kun tarkkailin tätä tilannetta yhdistin mielessäni kuolleen hiiren murskaamani linnunpääkalloon. Enkä voinut olla ajattelematta, mitä kaikkea kauheuksia vanhalla mummolla tulisikaan olemaan edessään.