Omistettu veljelleni Pekalle

Haluaisin muistaa kaikkia niitä asioita, joita en ole kanssasi kokenut. Minulle on annettu nämä sälekaihtimien viipaloimat aamut, joiden kerroksista yritän löytää jälkiä sinusta. Naapurin ovi paukahtaa, se kuulostaa siltä kuin joku astuisi sisälle sinun asuntoosi, sinun kotiisi. Natisevia liitoksia, natisevia askelia, ruokalautasen paksuinen katto kannattelee lihaa ja luita. Lattialle jätetyn koiranvesikupin pinta värähtää, sydämeni syke. Enkä minä voi muuta kuin kuunnella kahvinkeittimen porinaa, juoda kuolleen miehen kahvia kodissasi, kun tummat pisarat ovat täyttäneet iän tuomina renkaina lasisen pannun. Ajattelen ettei sinua enää ole, että olet lakannut olemasta ja haluan hyväksyä sen. Haluan vain katsella pihalle ripustettua pyykkiä joiden sisältä tuuliruumiit haukkovat henkeään, katsella tummunutta tahraa paidassa ja yrittää muistaa sen erään kerran, kun sinä läikytit sen päälle punaviiniä. Haluan hyväksyä, mutta sitten sinä tulet taas yön aikana luokseni. Tuttu puutalo liukenee silmissä ja löydän itseni tuntemattoman katsomon penkeiltä. Tuuli humisee jossain rakennuksen ulkopuolella, se on kieli joka puhuu hiljaisuutta ympärille. Ei, ei katsomossa olekaan hiljaista, nauru täyttää koko tilan ja paikka on täynnä iloista yleisöä. Minäkin yritän nauraa, mutta kieleni on ryöminyt ulos suusta, se lepää kämmenelläni ja minä puristelen sitä kourassani kuin jonkinlaista stressipalloa. Ainoastaan esiintymislava on tyhjä, spottivalo on nielaissut mikkitelineen himmeään loisteeseen. En voi ymmärtää miksi ihmiset nauravat vaikka esiintyjää ei näy, miksi sinua ei näy mikki kädessä lavan keskellä, silmälasit päässä, miksi ärrävikasi ei pärise tuttuun tapaan niin kuin aina ennenkin. Etsin nauravaa katsettasi yleisöstä, kuljen läpi hymyjen, kaikki ihmiset näyttävät samoilta. Haluaisin huutaa mikkiin, kertoa kaikille että sinä olet tulossa aivan kohta, olet vain myöhässä. Mutta kieleni ei mahdu enää suuhun, nökötän avuttomana ja yksinäisenä ja alan ajatella, ehkä se olenkin minä joka on kuollut. Ehkä minä olen poissa. Poissa kaikesta siitä ilosta, jota sinä aina kannoit hupparisi taskuissa kuin taikuri. Mutta minä en ole poissa, sinä olet. Tuttu huone alkaa jälleen hahmottua ääriviivoina ympärilleni, kahvi on jäähtynyt, ulkona on liian kylmää pyykin ripustamiselle. Vanhat valokuvat kimmeltävät pöydillä. Lasken pölyttyneet silmälasisi kasvoilleni ja valokuvat tahraantuvat rasvaisiin sormenjälkiin, linssien iholle. Mietin miksi en muista löytäneeni yhtään kuvaa asunnostasi, missä me kumpikin olisimme.

Olen jähmettynyt pöydän ääreen odottamaan kesää, ruohon kasvua hautapaikallasi, auringon leimahtelevaa hiljaisuutta sitä ympäröivien puiden lehdillä. Ja kun kesä lopulta koittaa, sinä kasvat ruumiin ruohona maasta, maasta johon sinun tuhkasi on haudattu kuin siemenet. Annan katseeni kulkea sinun silmilläsi läpi maiseman, tuntea tuulen kuljettaman henkäyksesi ruumiissani. Haluan muistaa asioita joita en ole kanssasi kokenut,
ennen kuin sinä tuulet itsesi irti minusta, ennen kuin sinä tuulet itsesi irti meistä kaikista, jotka jäävät etsimään sinua kaduilta, jokienvarsilta, ravintoloista ja autioituneilta esiintymislavoilta.